Opinnäytetyö, painajainen vai unelmahomma?

Ideaali opinnäytetyö tuo laajasti esiin opiskelijan oppineisuuden. Siinä tulee parhaimmillaan esiin opintojen ja muun kokemuksen kautta hankittu tietämys, kokonaisuudenhallinta ja kyky keskittyä olennaiseen. Paras tulos tulee siitä, jos työn aihevalinta osuu kohdalleen tekijän kiinnostuksen kohteiden kanssa. Innostus aiheesta vie tutkimustyötä eteenpäin. Mutta miten suhtautua ammattikorkeakouluopintojen loppuvaiheeseen olennaisena osana kuuluvaan itsenäiseen projektiin?

Ilmoittauduttuani opinnäytetyöprosessiin, aloitin fiilistelemällä muuttuuko odotus prosessin käynnistämisestä ahdistukseksi vai innostukseksi. Alustavan aihevalintalöpinä tuli kirjattua prosessiin hakeutumisen yhteydessä, mutta ensimmäinen todellinen inspiraatio aihevalikoiman kirkastumiseen iskee tenttiviikolla. Tarkemmin sanottuna juuri sillä hetkellä, jonka olen varannut seuraavan päivän tenttiin kertaamista varten. Koska kaivan kuoppaa vain itselleni, jos en lue tenttiin, heittäydyn flown vietäväksi ja saan aihevalintaa askeleen eteenpäin. Ahdistus ei iske. Päätän suhtautua asiaan ammattimaisin ottein. Olenhan jo yhden opinnäytyön tehnyt. Olkoonkin että siitä on aikaa - noh, yli kymmenen vuotta.

Tällä kertaa osaan asettaa itselleni tavoitteet sekä työn tulosten että itse prosessin suhteen. Toivoisin saavani työhön näkemyksellisyyttä, jonkin uuden havaitsemista. Ainakin täytyy lähteä liikkeelle siitä, että pyrkii yhdistämään asioita toisiinsa uudella tavalla, tarvittaessa kyseenalaistaa totuttua ajattelu- tai tekotapaa. Havaita hiljaisia signaaleja, niitä muuttujia, joiden voimasta jokin asia tulee olemaan toisin kuin ennen.

Haluan myös että työllä on merkitystä muillekin kuin itselle valmistumisen, uuden oppimisen tai oivallusten kannalta. Minusta on hyvä, jos merkitys tekemästäni työstä syntyy vaikka vain yhdelle henkilölle, jos tämä pystyy työssään hyödyntämään työni tuloksia. Näin ne leviävät laajemmalle vaikutusalueelle. Toinen vaihtoehto on, jos onnistun löytämään sellaisen aiheen, joka on ajankohtainen ja näin kiinnostaa ja hyödyttää tutkimuksena itsessään laajempaa käyttäjä-/lukijajoukkoa.


Ongelmakohtia omassa tekemisessäni tiedän olevan taustatyöstä, viitekehyksen ja tietoperustan tutkimisesta eteenpäin pääsemisen (loppumaton tiedonjano), keskeneräisen tekstin näyttämisen palautteen saamiseksi (oman vajavaisuuden myöntämisen vaikeus) ja työn lopettaminen (perfektionismiin taipuvaisena valmista ei tahdo tulla koskaan). Nämä ovat kuitenkin niitä helpommin ratkaistavia ongelmakohtia, koska osaan varautua niihin, ja kokemuksen kautta myös potkia itseäni niistä eteenpäin.

Ovatko odotukseni opinnäytetyön tekemisen suhteen realistisia?

Näen itseni seesteisessä kuvassa: kirjoitan opinnäytetyötäni romanttisessa valaistuksessa kynä sauhuten, välillä kynänpäätä pureskellen ja ikkunasta sumuiseen iltaan tuijotellen, höyryävä teekuppi lehtiön ja kirjapinon vieressä. Palaan johonkin kirjaan hetkeksi, saan uuden ajatuksen ja yhdistelen asioita oivaltavalla tavalla. Saman tien kirjoitan ajatuksen paperille, keksin vielä siihen liittyen hyvän esimerkin tosielämästä ja saan arkillisen sujuvaa, napakkaa tekstiä aikaiseksi. Ilta toisensa jälkeen istahdan rennosti työni ääreen ja pakerran keskittyneesti, kunnes huomaan että on myöhä, ja täytyy mennä nukkumaan. Ai mitä, eikö mene näin?

Voi tietysti olla, että seesteisyys ja keskittynyt flow-tila ovat kaukana, kun kaksi iltavirkkua lasta rymyää ympärillä ja tappelee legoista/tyynyistä/ipadistä. Höyryävä tee on oikeasti kylmää kahvia ja kirjatkaan eivät ole pöydällä, vaan piiloutuneena sohvan alle tai unohtuneena kauppakassiin. Eikä kynänpäätäkään voi pureskella, kun sormet makaavat näppäimistöllä. Uskon kuitenkin, että ideoita syntyy. Mutta realistina tunnustan tosiasiat; tiedän ettei kirjoittaminen suju vaivatottomasti, oivalluksia ei tupsahda tilauksesta eikä ajatusten sanoittaminen ole helppoa. Toisaalta siinä ehkä piilee se jokin, joka saa minut innostumaan opinnäytetyöprosessista. Uuden synnyttäminen jonkinlaisen tuskan kautta, pään seinään hakkaaminen ja lopulta onni siitä, että oivalluksia tuli tehtyä ja työ on lopulta valmis. Ilman hikeä ei rakenneta taloa.